Kennel Charlottan´s on saanut virallisen nimensä jo kaksikymmentä vuotta sitten, vaikka koiraharrastukseni juurtuu jo paljon varhaisemmalta ajalta, itse asiassa tarkalleen laskettuna, kolmekymmentäviisi vuotta aktiivista ja tiivistä toimintaa koirien kanssa.

 

 

Alussa kasvatin berninpaimenkoiria, vielä täällä Pohjois-Savossakin oli viimeinen pentue sitä rotua. Mutta kun ainoa siitosnarttuni jouduttiin kohtutulehduksen takia leikkaamaan ja vanha kantanarttuni oli jo kunnioitettavat yhdeksän vuotta. En etsinnöistä huolimatta löytänyt ainuttakaan varteenotettavaa siitosyksilöä joukkoomme, jäi bernien kasvattaminen toisten alan kasvattajien harteille. Silloin perheeseen tuli kultainen noutaja Dinky miss Vanessa. Meni viisi vuotta ennen kuin sain siitä ensimmäiset jälkeläiset kennelnimelläni rekisteröidyksi. Sekin valitettavasti jäi vain yhteen, sillä linjassa ilmaantui vakava sairaus, epilepsia. Enkä halunnut jatkaa sitä missään nimessä eteenpäin, sillä epilepsia kuuluu yhteen perinnöllisistä sairauksista.  Viimeinen tästä pentueesta, narttu, kunnioitettavat viidentoista ikäinen neito, elää vieläkin Polvijärven maisemissa eläkepäiviään opettajaperheessä. Perheessämme oli tuolloin myös leonbergi narttu Leoniitan Karoliina ja berhardi Maxboid Wanda. Näillä koirilla ei myöskään ollut koskaan jälkeläisiä yrityksestä huolimatta. Karoliina jouduttiin lopettamaan kuuden vuoden iässä vatsasyövän takia. Wanda eli Lyyli lähti viiden vuoden ikäisenä. Perheeseen jäi silloin vain kaksi kultaista noutajaa omia kasvattejani, Charlottan´s Catrio Arria ja Arsia, lyhyesti vain Asta ja Alla. Koska asumme maalla, jokainen tietää, että kultaisista noutajista ei ole tilan vahdeiksi, joten perheeseen tuli estrellanvuoristokoira Tara. Aluksi Alla näytti sille ”kaapin paikan” ja oli itseoikeutetusti lauman johtaja. Astasta kehittyi Taralle kamu ja ”elämäntoveri”. Tara ei ole ihan puhdasrotuinen esterella vaikka sitä ei ulkoisesti kukaan huomaakaan. Tara, lempinimeltään ”Hirmu” on neljäsosaksi sakemanni, samalta kasvattajalta kumpikin puolisko. Li´L Folks kennelistä Koskisen Päiviltä.

 

 

Kun Tara sitten jäi yksin, Astan siirryttyä autuaimmille metsästysmaille, noin parivuotta sitten, siitä tuli varsin vanha ja yksinäinen koira, joka ei enää jaksanut kiinnostua edes lenkeistä läheiseen omaan metsäämme. Mieluimmin se makasi norjanangervon alla johon se oli kaivanut itselleen mukavan poteron ja muisteli ajatuksissaan nuoruuttaan ja menneitä kamuja. Suri ilmiselvästi sitä, että se oli jätetty siihen yksin, ilman nelijalkaisia ystäviään.

 

 

Silloin eräänä iltana, istuessamme sohvalla, tai hän pikemminkin loikoillessa sen toisessa päässä, sain mielestäni kovin mahtavan ideanpoikasen. Kysyin äkkiseltään, otetaanko meille kaksi uutta ”pikku-hirmua” lisää? Ensin nousi toinen korva sitten toinen ja lopulta kun toistin kysymykseni, se käänsi verkkaisesti päätään ikään kuin ei olisi uskonut kuulemaansa….kolmannella kerralla se hyppäsi sohvalta alas ja vispasi häntäänsä siihen malliin, että kysymyksen suhteen ei jäänyt mitään epäselvää, eihän?

 

 

Kun aiemmin kennelissäni oli ollut leonbergi Karoliina, ajattelin, että se voisi olla käypä vaihtoehto uudelle tuttavuudelle. Sitten alkoi Jumalaton etsintä, kenelläkään ei tuntunut olevan pentuetta juuri kevätkesäksi, ja nekin jotka olivat jo syntyneet, oli kaikki varattuja! Kun viimein saimme vahvistuksen Oulunsalosta, Ijäksen Maijalta, kennel Gopploksesta, meidän ilollamme ei ollut rajoja, tai ainakin mitä tuli Hirmuun! Kun se näki neliviikkoisen pennun tietokoneen näyttöruudulla, se ryntäsi ulos ovesta ja juoksi pihamaalla moneen kertaan ympäri, mitä se ei ollut tehnyt enää aikoihin. Ja aina siitä hetkestä alkaen sen elämänilo palasi takaisin päiväpäivältä vahvistuen. Joka päivä piti myös avata tietokone ja katsoa uudelleen pikkuisen ”Saran” kuvaa! Se oli suorastaan täpinöissään!  Vielä kun me vaihdoimme ”hajuviestejä” keskenämme koirien kesken, Hirmu alkoi myös haluta metsälenkeille kuten ennenkin.

 

 

Maanantai mullisti sitten kaiken, me lähdimme ajamaan Oulua kohti Kiiminkiin jossa pennut silloin olivat. Hirmu itse jäi kotiin vaikka olisin halunnut ottaa sen mukaan, mutta oli käytännöllisempää jättää se kotiin, etenkin kun matkustimme sinne minun pienellä Opelilla. Tämä täytyy olla elämäntapa jos matkustaa 860 km yhden koiranpennun takia! Mutta me teimme sen, enkä ole katunut sitä päivää koskaan!

 

 

Miten Hirmu sitten otti uuden ”kamunsa” vastaan tapahtui se varauksella. Joten minä jouduin hoitamaan sekä Saran, että Hirmun erikseen, Hirmun ottaessa pienen aikalisän tulokkaaseen. Kun sitten eräänä aurinkoisena päivänä, asiakkaakseni tuli eräs koiratuttuni jonka kanssa lähdimme katselemaan Kuopion Saaristokaupunkiin nousseita uusia taloja. Minä kun suunnittelen niitä ammatikseni omassa yrityksessäni. Piti Sara vauva ottaa tietysti mukaan! Kun palasimme takaisin muutaman tunnin kuluttua, Hirmu istui portin edessä ja joikasi alivireisellä ”virrellä”. Sillä oli kauhea hätä mihin hänen uusi kamunsa nyt sitten vietiin, lähtikö se kokonaan pois ja niin edelleen…. Mutta kun Sara viimein hyppäsi takapenkiltä ulos valjaissaan ja tuli portista sisälle, Hirmun ilolla ei ollut mitään rajoja, siitä lähtien se vasta hyväksyi sen omaan laumaansa ja Sara puolestaan sai tehdä sille ihan mitä halusi.

 

 

Toinen ”kamu” sitten tuli kuukautta myöhemmin perheeseemme, Sariolan Eevalta ja Kalevilta, Konnevedeltä. Rotuna minulle melko tuntematon, pyreneittenmastiffi. Luca-neito oli vain yhtä pyöreätä palloa jolla oli neljä raajaa alla Saran pyöritellessä sitä pitkin meidän nurmikkoa, kun ymmärsi, että oli saanut ikäisensä leikki toverin. Sehän ei tietenkään käynyt, joten Luca neito sai varttua ja kasvaa kaikessa rauhassa omassa ”sviitissään” meidän uudessa katetussa percolassa, johon vielä lisättiin sille oma pisutarha.  Kun se viimein saatiin purkaa kamujen välistä, minä huokaisin helpotuksesta.

 

 

Tara ei oikeastaan noteeranut uuteen tulokkaaseen millään tavalla, se vain tyytyi katselemaan ”kakaroiden” edesottamuksia omasta norjanangervo kuopastaan silmät puolitangossa. Lenkeille se lähti Saran ja Lucan kanssa vartioiden kumpaakin kuin olisivat olleet sen omat pennut! Jokaista vastaantulijaa se kohteli epäluuloisesti, vaikka ne kuuluivatkin omaan väkeen tai paremmin miehen sukuun. Meillä kun on ranta-asukkeja pareittain järven kummallakin rannalla. Taran tullessa myöhäissyksystä juoksuun, osoittautui Luca neito sen parhaimmaksi kamuksi, vaikka ei vielä ymmärtänytkään mistä siinä oli kysymys, Saran viis veisatessa sen seksiajoista muutoinkaan. 

 

 

Koetti myös päivä jolloin Hirmun ”ikuinen naputus” Saraan sai kohtalokkaan käänteen. Ne ottivat viimein yhteen, Sara tosissaan, Hirmu taas vain uhoten. Seurauksella, että Hirmun silmäkulma aukesi ikävällä tavalla. Meni muutamia päiviä jolloin minä sain tehdä kaikkeni oman tuntoni kanssa, olisiko ”mummeli” parasta poistaa laumasta tässä vaiheessa vai ei? Se oli jo kunnioitettavat yhdeksän vuoden ikäinen. No, Sara viimein väisti ja Hirmun johtoasema on jälleen taattu! Mutta enää se ei ”naputa” kenellekään jotain sekin siitä oppi.

 

 

Runsaan vuoden sisään on siis tapahtunut kaikenlaista niin hyvää kuin vähemmän hyviä asioita. Mutta elämässä ne ovat kaikki merkityksellisiä, eikö? Nyt odotetaan toista talvea, jolloin on tarkoitus kuvauttaa molemmat kamut ja sitten kevättä, koska on tarkoitus teettää viimeinkin pitkän ajan kuluttua pentuja taas kenneliin. Jotain uuttakin on luvassa, mutta siitä myöhemmin blogissa…kaikkeahan ei voi paljastaa ennen kuin ne toteutuvat, eihän?